”Kuusi”, olen kuulevinani hiljaisen kuiskauksen. Nimestä en saa selvää. Uusi yritys: kyykistyn vieläkin matalammalle, yritän näyttää kiltimmältä ja hymyillä lämpimästi. Ilmeisesti kyykistelyn puuduttamien jalkojen aiheuttama tuskallinen irvistys paistaa viimeiseen viritetyn hymyni läpi, sillä haastateltavani silmät leviävät vähintään glögimukin pohjan kokoisiksi.
Lapsia ei ole helppo haastatella. Tällä menolla ei jutussani ole yhtään viittä kirjainta pidempää kommenttia. Päätoimittajan ohje kaikuu päässäni: antakaa haastateltavien äänen kuulua jutuissanne. Ei kuulu jutussa, kun ei kuulu edes minulle puolen metrin päähän.
Fröbelin palikoiden Sutsi satsi pärähtää soimaan: ”Peukalot eteen, kyynärpäät taa, peppu pystyyn, kieli ulos…” Haastatteluongelma ratkaistu! Tanssin ja laulan lähes yksinäni keskellä salia kieli ulkona, polvet yhdessä. Toisen kertosäkeen aikana haastateltavani liittyy seuraani edelleen hieman epäluuloisesti katsellen.
Yhtäkkiä lettipäisellä haastateltavallani on monta tarinaa kerrottavana ilman, että edes kysyn mitään. Viimeiset ujouden rippeet katoavat kasvomaalauksessa. Haastattelun päättyessä poskillani on sekä lumiukko että joulupossu, lehtiöni on vaaleanpunainen ja olen heittänyt lukemattomia kuperkeikkoja. Voiko kirjoitustyölle olla parempaa lähtökohtaa?
Vilja Raatikainen
Kirjoittaja: studiamedia 