K niin kuin kimmomoduuli

Harhailen TTY:n käytävillä. Yritän arvuutella, missä huone PB 212 voisi olla. B, B, miksei yhtään PB:tä! On pakko kysyä apua.
”Anteeksi, tiedätkö missä huone PB 212 on?”
”Päätalossa”
”Niin, missä?”
”Päätalossa…”
”Ja missäs se Päätalo on?”
”—”

P niin kuin Päätalo. On se helppoa, kun sen osaa. Minä kun koko ajan luulin jo olevani päätalossa, mutta Päätalo onkin se kaikkein kaukaisin rakennus muiden takana. Loogista kuin mikä.

Uusi yritys. Kysyn jälleen apua, ja tällä kertaa minut ohjataan oikeaan jo heti ensimmäisellä yrittämällä. Haastateltavani on tehnyt työtään TTY:llä jo vuosia ennen kuin minä edes synnyin. Tunnen itseni hyvin, hyvin ammattitaitoiseksi.

Ammattikompetenssini sen kun kasvaa, kun tajuan, ettemme me puhu samaa kieltä. Yritän ymmärtää, vilkuilen vuorotellen haastateltavaa ja saamaani materiaalia. Samaa hepreaa kaikki.
LAKE
Ingres
telnet
Oracle
Ensimmäinen ajatus on, että pitää soittaa iskälle. Apua!

Jollain konstilla kuitenkin selviän. Esitän tusinoittain tyhmiä kysymyksiä, ja pikku hiljaa alan ymmärtää – tai luulen ymmärtäväni. Haastattelu on kuin salaisen koodin avaamista; selvitän itselleni vierasperäisten sanojen merkitystä. Poistuessani TTY:ltä ajattelen, että kyllä tästä vielä juttu tulee.
Ehkä.

Marika Leppäniemi
Tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto

Oikealla alalla, sittenkin

Teen juttua. Siis ihan oikeaa artikkelia enkä mitään kirjoitusharjoitusta. 

Olen sopinut haastateltavat. Rynnin kameralainaamoon. En sano mitään, seison vain kameralainaamon ihmisen edessä, enkä edes tiedä, onko tämä se ihminen, jota etsin.

Mies sanoo: “Rohkeasti vaan!” Mutisen jotain kamerasta ja nauhurista, mielellään erittäin helppokäyttöisistä sellaisista. Mies tiedustelee, millaisen nauhurin haluan. Vastaan “Ihan sama.” Mies nauraa. Nolostun. Saan nauhurin ja kameran. Kamera näyttää kalliilta ja vaikealta. Minua alkaa pelottaa. 

Kävelen pitkin koulun käytäviä oman valtavan laukkuni ja kameralaukun kanssa ja olo on kuin pienellä journalistilla. Tavaraa vain on valtavasti ja selkääni alkaa pian sattua. 

Ensimmäistä haastatteluani tehdessä mietin vain koko ajan, mitä jos haastateltavan ääni ei kuulu nauhalla, sillä hän istuu suhteellisen kaukana nauhurista. Miksi en ottanut alkuun testipätkää? Miksi en laittanut sitä lähemmäs haastateltavaa? Miksi en kirjoita parempia muistiinpanoja nyt, kun en ole varma nauhurista? 

Toisen haastateltavan luona olen hieman tyynempi, mutta edelleen hermostunut. Saan kuitenkin runsaasti hyviä aineksia juttuuni ja olen tyytyväinen itseeni. 

Jutun kirjoittaminen lähtee hyvin. Sitten jumin ja päätän kirjoittaa jutun loppuun seuraavana päivänä. Aamulla palautan kameran ja nauhurin lainaamoon. Kotona jatkan jutun kirjoittamista. Päätän kuunnella vielä nauhaa. Laitan sen stereoihin, ja nauha lähtee pyörimään. Nauhalta kuuluu pikkuoravia. Nauha on jäänyt nauhurista fast-asetuksille. Puheesta ei saa mitään selvää. 

Painan pääni käsiin ja hytkyn. Nauran, vaikka ehkä pitäisi itkeä.

Saan kuitenkin alustavan jutun loppujen lopuksi kirjoitettua. Lähetän sen haastateltavalleni, joka halusi vielä tarkistaa lainaukset, ennen kuin juttu julkistetaan. Hän vastaa minulle ja kirjoittaa lopussa: ”Ps. Ei olisi uskonut, että olit ekavuotinen. Erittäin ammattilaiselta vaikutit!”

Ehkä, alkukankeuksista huolimatta, olen oikealla alalla sittenkin.

Johanna Mattinen
Tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto

Tädit, sedät ja Tani Kei

Olin tekemässä haastattelua teekkari-humanistipariskunnasta kertovaa Studia Median juttua varten. Riihimäeltä kotoisin olevat haastateltavani Hanna-Kaisa Latvala ja Kimmo Metsberg luonnehtivat Tamperetta lupsakaksi paikaksi.

– Täällä ihmiset tulevat juttelemaan helpommin kuin eteläsuomalaiset. Eivätkä pelkästään opiskelukaverit, vaan myös vanhat tädit alkavat usein jutella, Latvala kertoi.

Niinpä, ja sedät myös. Haastattelua seuraavana päivänä pääsinkin jälleen tekemisiin tamperelaisen lupsakkuuden kanssa, kun istuin kaupan kassalla opintojani rahoittamassa.

– Kuitin voit heittää roskiin.
– Okei.
– Tiedätkö, mikä on okei? kysyy minulta jonossa seuraavana oleva herrashenkilö. Kohauttelen hämilläni olkapäitäni ja jatkan viivakoodien piippailua.
– No mikä?
– Sehän on Tani Kein veli!
Olen entistä enemmän ulalla, mutta yritän hymyillä sedälle myötätuntoisesti. Katseeni kuitenkin paljastaa asiakkaalleni, että vitsi meni korkealta yli hilseen.
– Ei se tyttö taida Tani Keitä tietää, kun se on niin nuori. Se on sellainen näyttelijä.
– Kuuluisa amerikkalainen näyttelijä! puuttuu puheeseen miehen takana jonottava rouva.
– Mutta ei ne nuoret enää tämmöisiä tiedä. Eikä tarvitsekaan, eihän mekään kaikkia nuorison juttuja tiedetä.
– Näin on. Kyllä meistä on jo aika ajanut ohi, toteaa vitsin kertonut herra nauraen.

Kotiin päästyäni yritän googlata tätä kuuluisaa Tani Keitä. Löytyy japanilainen näyttelijä, mutta jatkan jäljitystä muokkaamalla nimen kirjoitusasua. Viimein tärppää: todennäköisesti puhe oli näyttelijä-laulaja Danny Kayesta, joka löytämieni tietojen mukaan oli aikansa tunnetumpia koomikoita. Vuonna 1913 syntynyt Kaye saavutti mainetta niin valkokankaalla kuin Broadwaylla ja esiintyi muun muassa 50-luvun klassikkoelokuvassa Valkea joulu. Haudan lepoon filmitähti laskettiin vuonna 1987. Tiedänpä nyt siis kaiken tämänkin!

Tampereella kyllä osataan kuroa sukupolvien välistä kuilua umpeen. Keskustelu tätien ja setien kanssa on ehdottomasti paras tapa saada selville, miten asiat ovat olleet aiemmin (vaikka joskus onkin otettava nykyaikaiset keinot käyttöön ymmärtääkseen, mistä he oikein puhuvat). Asiakkaat ovat valistaneet minua niin Tampereen rakennusten alkuperäisistä nimistä kuin siitä, millaista kaupankäynti oli vuosikymmeniä sitten.

Kiitos, tädit ja sedät, älkää luopuko lupsakkuudestanne koskaan!

Henna Tuominen
Tiedotusopin opiskelija
Tampereen yliopisto

Teekkarit on nörttejä ja humanistit hörhöjä

Kahden erilaisen korkeakoulun verkkolehtiyhteistyön alkusuhinoissa useimpien ajatuksissa tuntui liikkuvan mielipide eräästä tietystä asiasta. Millaisia olemme toistemme silmissä ja mielissä?

Odotin ensimmäisen yhteisen palaverimme vahvistavan ennakkokäsityksiäni teekkareista haalaripukuisina ja maskuliinisina tekniikan ihmemiehinä. Tampereen yliopiston kuuden eri tiedekunnan opiskelijoita on vaikea survoa samaan muottiin, mutta teekkarithan ovat kaikki miehiä ja asuvat Hervannassa! Vastaavia ajatuksia saattoi olla myös TTY:n opiskelijoilla, jotka ehkä odottivat näkevänsä joukon maailmanparantajahumanisteja. Yksi ryhmämme jäsen, Tampereen yliopiston opiskelija, oli erityisen kyllästynyt tähän kahtiajakoon ja erotteluun. Hänen mielestään maailmassa ei ole mitään tylsempää, kuin toistaa ajatusta stereotypioista.

Joka päivä useimmat meistä kuitenkin huomaavat luokittelevansa ihmisiä ulkonäön, tapojen ja taustan perusteella. Yhtä yksioikoista kuin oma paikkansapitämätön ennakkoajatukseni teekkareista olisi todeta, että kaikki opiskelijat ovat köyhiä, asuvat solussa ja syövät pelkkiä nuudeleita. Mitä ajattelemme silloin opiskelijasta, joka omistaa asunnon, auton ja syö härän sisäfileetä? Hän on epätavallinen, koska stereotypiat kaikessa vääryydessäänkin voivat olla syvälle juurtuneita.

Arvatenkin todellisuudessa stereotypiat teekkareista heittivät häränpyllyä. Ensinnäkin TTY:ssä voi opiskella myös muun muassa kuitu- ja tekstiilitekniikkaa, missä voisi olettaa suurimman osa opiskelijoista olevan naisia. Lisäksi kaikki teekkarit eivät ole jatkuvasti kännissä, sosiaalisesti rajoittuneita ja vapaa-ajallaan nokkelia laskutoimituksia ratkovia tietokoneaddikteja. Voi olla, että joudunkin luopumaan vuosia hellimästäni teekkarifantasiasta. Siinä tupsulakkinen koneteknikkokomistus korjaa näppärästi vuotavan pesukoneen, laskee päässään 20 vuoden lainanlyhennykset ja asentaa laajakaistan – alle kahdessa sekunnissa!

Niin typeriä kuin stereotyyppiset luokittelut joskus ovatkin, niistä syntyy monta hyvää ja kiinnostavaa jutunaihetta. Seuraavassa lehdessä kerromme muun muassa niistä.

Katja Kuoppala,
tiedotusopin opiskelija
Tampereen yliopisto

Haastateltavien metsästys

Näin uraansa aloittelevaa toimittajaa pääsi yllättämään juttua tehdessä se seikka, että vapaaehtoisia haastateltavia ei suinkaan jonota toimittajan puheille. Todellisuus on juurikin päinvastainen: allekirjoittanut sai haastattelukeikallaan, vain hienoisesti liioitellen, juoksennella pitkin käytäviä lasson kanssa uhreja metsästäen. Tarkoituksenanihan oli tehdä harmiton juttu, jossa käsittelisin abiturienttien jatko-opiskeluhaaveita ja ennakkokäsityksiä teekkareista ja humanisteista. Ikävä kyllä kysymys ”saisinko haastatella sinua” sai useimmat juoksemaan kauhusta kiljuen karkuun.

Elämme aikakautta, jolloin teini-ikäisten haaveammatteihin lukeutuu muun muassa chat-juontaja, ja medioita seuratessa näyttää siltä, että jokainen haluaa viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa. Yllättävää kyllä, sitten onkin vaikeaa löytää ketään vastaamaan melko arkipäiväisiin kysymyksiin. Ei kukaan lopulta haluakaan olla seuraava Matti Nykänen tai Martina Aitolehti. Vai eikö se, mihin abiturientti aikoo hakea lukion jälkeen, ole riittävän mehukas uutinen, jolle kannattaisi uhrautua antamaan kasvot?

Meitä opetetaan olemaan kriittisiä, ja varsinkin julkkisten toilailujen kärkäs arvostelu tuntuu luonnistuvan itse kultakin. Ei siis ole ihme, että kynnys asettua itse arvosteltavaksi on melko korkea. Ehkä sitä ei ylioppilaskirjoitusstressin alla halua kuulla ”olit sitten lehdessä – luuletko kovastikin olevasi jotakin” -kommentteja.

Tilanteesta tekee entistä mielenkiintoisemman se seikka, että kyseessä oli ensimmäinen tekemäni haastattelu, ja pelkäsin haastateltaviani varmasti kaksi kertaa enemmän kuin he minua. Mieluusti olisin kääntynyt takaisin ja kävellyt kotiin peiton alle piiloon. Kyllähän siinä meinasi sormi suuhun mennä, kun yksi haastateltavista alkoi pitää ahdistuneita sammakkoääniä ja toinen laukoi rivouksia. Mutta hyvinhän siitä sitten lopulta selvittiin.

 

Onnekseni en kuitenkaan ollut ahdistukseni kanssa yksin, sillä monet opiskelukavereistani ovat samanlaisen tilanteen edessä. Kyllähän se ensimmäinen haastattelu jännittää ja kyllä sen pitääkin. On melkein jopa mukavaa jännittää yhdessä kaverin kanssa ja sitten jälkeenpäin supista, että miten se nyt sitten lopulta menikään. Jutteleminen jo hieman kokeneempien toimittajanalkujen kanssa Studia Media -projektin yhteydessä oli suureksi avuksi. Joskus opiskelukaverilta on helpompaa kysyä ne typerät kysymykset, vaikka sanotaankin, että sellaisia olekaan.

Katja Kekki,
tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto

Rajoja rikkovaa verkkojournalismia

Studia Median kevään 2008 ensimmäinen numero on syksyn numeroihin verrattuna hieman poikkeuksellinen. SM 1/08 numerossa päästään murtautumaan ulos turvallisista Hervannan sopukoista, kun numerossa tehdään yhteistyötä Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen opiskelijoiden kanssa.

Tilanne on mielenkiintoinen, koska kyseessä on ensimmäistä vuotta alaa opiskelevat tulevaisuuden tähtireportterit, joista monelle kyseessä on ihka ensimmäinen julkaistava lehtikirjoitus. Siis täysin sama tilanne, johon me nyt jo varsin kokeneet SM-toimittajat jouduimme syksyllä 2007.

Seuraavaksi nämä vierailevat toimittajat pääsevätkin purkamaan tuntojaan hieman vapaammin niin ensimmäisen lehtijutun rakentamisen ympäriltä kuin myös yhteistyön sujumisesta kokeneempien teekkareiden kanssa.

Juho Sipilä