Näin uraansa aloittelevaa toimittajaa pääsi yllättämään juttua tehdessä se seikka, että vapaaehtoisia haastateltavia ei suinkaan jonota toimittajan puheille. Todellisuus on juurikin päinvastainen: allekirjoittanut sai haastattelukeikallaan, vain hienoisesti liioitellen, juoksennella pitkin käytäviä lasson kanssa uhreja metsästäen. Tarkoituksenanihan oli tehdä harmiton juttu, jossa käsittelisin abiturienttien jatko-opiskeluhaaveita ja ennakkokäsityksiä teekkareista ja humanisteista. Ikävä kyllä kysymys ”saisinko haastatella sinua” sai useimmat juoksemaan kauhusta kiljuen karkuun.
Elämme aikakautta, jolloin teini-ikäisten haaveammatteihin lukeutuu muun muassa chat-juontaja, ja medioita seuratessa näyttää siltä, että jokainen haluaa viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa. Yllättävää kyllä, sitten onkin vaikeaa löytää ketään vastaamaan melko arkipäiväisiin kysymyksiin. Ei kukaan lopulta haluakaan olla seuraava Matti Nykänen tai Martina Aitolehti. Vai eikö se, mihin abiturientti aikoo hakea lukion jälkeen, ole riittävän mehukas uutinen, jolle kannattaisi uhrautua antamaan kasvot?
Meitä opetetaan olemaan kriittisiä, ja varsinkin julkkisten toilailujen kärkäs arvostelu tuntuu luonnistuvan itse kultakin. Ei siis ole ihme, että kynnys asettua itse arvosteltavaksi on melko korkea. Ehkä sitä ei ylioppilaskirjoitusstressin alla halua kuulla ”olit sitten lehdessä – luuletko kovastikin olevasi jotakin” -kommentteja.
Tilanteesta tekee entistä mielenkiintoisemman se seikka, että kyseessä oli ensimmäinen tekemäni haastattelu, ja pelkäsin haastateltaviani varmasti kaksi kertaa enemmän kuin he minua. Mieluusti olisin kääntynyt takaisin ja kävellyt kotiin peiton alle piiloon. Kyllähän siinä meinasi sormi suuhun mennä, kun yksi haastateltavista alkoi pitää ahdistuneita sammakkoääniä ja toinen laukoi rivouksia. Mutta hyvinhän siitä sitten lopulta selvittiin.
Onnekseni en kuitenkaan ollut ahdistukseni kanssa yksin, sillä monet opiskelukavereistani ovat samanlaisen tilanteen edessä. Kyllähän se ensimmäinen haastattelu jännittää ja kyllä sen pitääkin. On melkein jopa mukavaa jännittää yhdessä kaverin kanssa ja sitten jälkeenpäin supista, että miten se nyt sitten lopulta menikään. Jutteleminen jo hieman kokeneempien toimittajanalkujen kanssa Studia Media -projektin yhteydessä oli suureksi avuksi. Joskus opiskelukaverilta on helpompaa kysyä ne typerät kysymykset, vaikka sanotaankin, että sellaisia olekaan.
Katja Kekki,
tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto
