Teen juttua. Siis ihan oikeaa artikkelia enkä mitään kirjoitusharjoitusta.
Olen sopinut haastateltavat. Rynnin kameralainaamoon. En sano mitään, seison vain kameralainaamon ihmisen edessä, enkä edes tiedä, onko tämä se ihminen, jota etsin.
Mies sanoo: “Rohkeasti vaan!” Mutisen jotain kamerasta ja nauhurista, mielellään erittäin helppokäyttöisistä sellaisista. Mies tiedustelee, millaisen nauhurin haluan. Vastaan “Ihan sama.” Mies nauraa. Nolostun. Saan nauhurin ja kameran. Kamera näyttää kalliilta ja vaikealta. Minua alkaa pelottaa.
Kävelen pitkin koulun käytäviä oman valtavan laukkuni ja kameralaukun kanssa ja olo on kuin pienellä journalistilla. Tavaraa vain on valtavasti ja selkääni alkaa pian sattua.
Ensimmäistä haastatteluani tehdessä mietin vain koko ajan, mitä jos haastateltavan ääni ei kuulu nauhalla, sillä hän istuu suhteellisen kaukana nauhurista. Miksi en ottanut alkuun testipätkää? Miksi en laittanut sitä lähemmäs haastateltavaa? Miksi en kirjoita parempia muistiinpanoja nyt, kun en ole varma nauhurista?
Toisen haastateltavan luona olen hieman tyynempi, mutta edelleen hermostunut. Saan kuitenkin runsaasti hyviä aineksia juttuuni ja olen tyytyväinen itseeni.
Jutun kirjoittaminen lähtee hyvin. Sitten jumin ja päätän kirjoittaa jutun loppuun seuraavana päivänä. Aamulla palautan kameran ja nauhurin lainaamoon. Kotona jatkan jutun kirjoittamista. Päätän kuunnella vielä nauhaa. Laitan sen stereoihin, ja nauha lähtee pyörimään. Nauhalta kuuluu pikkuoravia. Nauha on jäänyt nauhurista fast-asetuksille. Puheesta ei saa mitään selvää.
Painan pääni käsiin ja hytkyn. Nauran, vaikka ehkä pitäisi itkeä.
Saan kuitenkin alustavan jutun loppujen lopuksi kirjoitettua. Lähetän sen haastateltavalleni, joka halusi vielä tarkistaa lainaukset, ennen kuin juttu julkistetaan. Hän vastaa minulle ja kirjoittaa lopussa: ”Ps. Ei olisi uskonut, että olit ekavuotinen. Erittäin ammattilaiselta vaikutit!”
Ehkä, alkukankeuksista huolimatta, olen oikealla alalla sittenkin.
Johanna Mattinen
Tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto
