Olen kai vähän vanha

”Oothan sä aika hyvin säilynyt, ei sulla oo ryppyjä”
- fuksityttö viime viikonloppuna

Käytän silmänympärysvoidetta, niin kuulu tehdä jos on täyttänyt 22 vuotta – ainakin kosmetiikkavalmistajien mukaan. Uskon sen olevan totuus, sillä pari kesää sitten paperimiestyökaverini kehotti minua ”käyttämään edes jotain”, sillä olin kuulemma rupsahtanut. Syynä saattoi olla myös yövuoron viimeiset tunnit.

Olen tottunut olemaan aina nuorin – olin sitä perheessäni, syntymäpäiväni olivat ala-asteluokassa viimeisenä ja kun tulin tänne opiskelemaan, 25-vuotiaat tuntuivat vanhoilta. Nyt on elämäni on heittänyt kuperkeikan: Kaverini valmistuvat, ensimmäinen fuksitoveri meni naimisiin. Tiedän myös elämästä ahdistavan paljon enemmän kuin ennen.

Viikonloppuna pyysin teekkarisaunalla paria tyttöä laskeutumaan pöydältä alas, sillä kyseistä Martelan mallistoa ei enää valmisteta. Sain vastaukseksi kyseenalaistavia kommentteja ja lopuksi ilkeästi virnistävän kyllä-äitin. Olen tanssinut pöydillä ja tanssin edelleen, mutta olen tehnyt ja teen sen sääntöjen rajoissa. Säännöt ovat olemassa sitä varten, että juhlinnastakin saa enemmän irti. En missään nimessä vastusta hassuttelua, en ikimaailmassa. Facebookissakin minut on nimetty mm. rokkitähtipilettäjäksi. Enkä nyt yritä todistella mitään. Enpä.

Kun minä olin fuksi (lause, jolla on helppo ärsyttää), arvostin teekkariyhteisön vanhimpia, sillä he olivat olleet luomassa puitteita sille kaikelle hauskalle mistä pääsin nauttimaan. Arvostus ei ole kadonnut vieläkään. En ole vapaan kasvatuksen tuote – fuksikaverini olivat samanhenkisiä. Jos erehdyksessä teimme jotain väärää ja siitä huomautettiin, osasimme pyytää anteeksi. Nyt huomauttajaa rangaistaan. Ja pahantekijä saa olla ylpeä itsestään.

Olen nähnyt liikaa, moralisoin ja ennen kaikkea – olen vähän aikuinen. Eroni fuksityttöön: en enää luule tietäväni kaikkea ja uskallan epäillä itseäni. Haluan silti edelleen olla se pöhkö tyttö, joka käyttää pillifarkkuja ja opettaa poikia tanssimaan tangolla. En ole mikään mummo 24-vuotiaana. Enpä.

Anniina Ala-Kuha

Kuollutta heraldikkoa metsästämässä

Aiemmin luulin, että haastateltavaan on helppoa saada yhteys, jos toimittajalla on tiedossaan hänen nimensä ja puhelinnumeronsa. Ei muuta kuin otetaan luuri kauniiseen käteen ja aletaan ahdistella pahaa-aavistamatonta uhria loppumattomilla kysymyksillä. Tämä luulo osoittautui kuitenkin vääräksi. Hankaluuksia voivat tuottaa ainakin samannimiset henkilöt ja vuosien mittainen aikaikkuna

Tarkoituksenani oli löytää käsiini TTY:n logon suunnittelija. Erinäisillä aiheeseen liittyvillä hakusanoilla googlettaminen ei auttanut, joten soitin TTY:lle. Sielläkään ei heti osattu sanoa, kuka etsimäni henkilö olisi. Ystävällinen tiedottaja lupasi kuitenkin ottaa asiasta selvää. Iltapäivällä hän soitti minulle takaisin ja kertoi löytäneensä etsimäni henkilön – tai siis hänen nimensä. Yhteystietoja ei kuitenkaan löytynyt, sillä tiedottajan mukaan yhteistyötä oli viimeksi tehty 1970-luvulla.

Jäljittäminen alkoi tuntua suuritöiseltä. Päätoimittaja ei kuitenkaan antanut tuumaakaan periksi, vaan etsii minulle salaisista arkistoistaan kyseisen henkilön yhteystiedot.

Harjoitustoimituksen puhelin kädessäni pohdin, mitä oikein sanoisin, jos numerosta vastattaisiinkin ruotsiksi. Nimet ja osoitteet näyttivät siltä, että näin saattaisi hyvin käydä. Onhan näitä tilanteita nyt käyty läpi - tosin ehkä viimeksi yläasteen ruotsin tunnilla. Hejsan, jag heter Teija och jag vill fråga något, passar det? 

Numerosta vastattiin ensimmäisellä yrittämällä – suomeksi. Esitin asiani ja tiedustelin, oliko puhelinlinjan toisessa päässä etsimäni henkilö. Mieshenkilö vastasi, ettei näin valitettavasti ole. Ääni puhelimessa jatkoi: ”Etsimäsi henkilö on kuollut jo useita vuosia sitten.” Ilmeisesti joku muukin oli tavoitellut samaa henkilöä – yhtä heikolla menestyksellä kuin minä

Tyrmistyneenä kiitin vastaajaa tiedosta ja laskin luurin paikalleen. Vähän aikaa tuntui kummalliselta. Yritin juuri tavoitella henkilöä, joka oli ollut haudan levossa jo ties kuinka monta vuotta. Tapahtuukohan tällaista usein?

Loppujen lopuksi päädyin haastattelemaan elävää helsinkiläistä professoria, jonka nimi ja yhteystiedot löytyivät HSE:n nettisivuilta, luonnollisesti sitä typerää Googlea käyttämällä.

Teija Valkeinen
Tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto