Poikkeuksetta jokainen pelottavan itsestään selviä elämänohjeita julkaiseva lehti on yhtä mieltä siitä, että hyvä itsetunto on tekijä, joka herättää positiivisia mielikuvia ympätöivissä ihmisissä. Näin ollen ratkaisu ulkopuolisen arvostuksen puutteeseen on yksinkertaisesti se, että itseään oppii arvostamaan sellaisena kuin on.

Yksikään näistä lehdistä ei ota kuitenkaan koskaan kantaa siihen, että miten oman peilikuvan arvoa nostetaan pelkästään subjektiivisella päätöksellä. Onko se muka mahdollista ilman ulkopuolista mielipidettä tai vertailukohtia?

Ulkonäköön ja sitä kautta itsetuntoon liittyvät ongelmat ovat hyvin usein niistä kärsiville asioita, jotka halutaan kätkeä viimeiseen asti. Tällöin on paljon helpompi verrata itseään yleisesti kauneuden standardina pidettyihin asioihin, joista ei länsimaisessa markkinointihyökyaallossa todellakaan ole pulaa. Häpeälliseltä tuntuvaa asiaa ei näin tarvitse tunnustaa kenellekään.

Ongelmalliseksi vertailun tekee se pieni yksityiskohta, että mikään ei myy niin tehokkaasti kuin epävarmuus omasta ulkonäöstä. Markkinoinnin kannalta on hävyttömän tarkoituksenmukaista, että jokainen tuotteen kohderyhmään kuuluva pitää itseään epäkelpona ihmishirviönä, jonka ainoa tie edes säädylliseen ulkonäköön, on parantaa sitä ihmeen tekevällä tuotteella x.

Mainosten moraalisen arveluttavuuden voisi vielä kai edes jollain tasolla ymmärtää, mutta se että journalisteiksi itseään kutsuvat itsetunnon torpedot myyvät häikäilemättä sitä samaa epävarmuutta, saa käden puristumaan refleksinomaisesti nyrkkiin.

“Rehevälle naiselle ei vartalon keskivaiheilla muuttuva väriskaala ole ollenkaan edullinen juttu.”

Kyllä, kritiikki suuntautuu pukeutumiseen, ei vaatteiden sisältä löytyvään lihaan, mutta sivulauseessa esitetty piikki pureutuu tahattomuudessaan syvimmälle. Se paljastaa ajatusmaailman luonteen ikään kuin vahingossa. Ennen kaikkea: rehevälle naiselle? Mitä tekemistä gallerian kuvalla on tekstin kanssa?

Sormen jo hiljalleen kääntyessä syyttämään mediaa, olkapäällä istuva pieni piru kuiskaa korvaan, että vain sitä myydään, mitä ihmiset ostavat. Kun sormi lähtee siirtymään kohti vastuutonta kuluttajaa, toisella olkapäällä istuva enkeli ilmoittaa asiallisesti, että siihen joukkoon kuuluvat myös ne ihmiset, joita juuri äsken puolustit.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jää osoittaa syyllisyysindikaattori itseen ja miettiä, koska olen saanut minulle läheisen ihmisen tuntemaan itsensä arvokkaaksi.

Aleksi Rinta-Kauppila

”Oothan sä aika hyvin säilynyt, ei sulla oo ryppyjä”
- fuksityttö viime viikonloppuna

Käytän silmänympärysvoidetta, niin kuulu tehdä jos on täyttänyt 22 vuotta – ainakin kosmetiikkavalmistajien mukaan. Uskon sen olevan totuus, sillä pari kesää sitten paperimiestyökaverini kehotti minua ”käyttämään edes jotain”, sillä olin kuulemma rupsahtanut. Syynä saattoi olla myös yövuoron viimeiset tunnit.

Olen tottunut olemaan aina nuorin – olin sitä perheessäni, syntymäpäiväni olivat ala-asteluokassa viimeisenä ja kun tulin tänne opiskelemaan, 25-vuotiaat tuntuivat vanhoilta. Nyt on elämäni on heittänyt kuperkeikan: Kaverini valmistuvat, ensimmäinen fuksitoveri meni naimisiin. Tiedän myös elämästä ahdistavan paljon enemmän kuin ennen.

Viikonloppuna pyysin teekkarisaunalla paria tyttöä laskeutumaan pöydältä alas, sillä kyseistä Martelan mallistoa ei enää valmisteta. Sain vastaukseksi kyseenalaistavia kommentteja ja lopuksi ilkeästi virnistävän kyllä-äitin. Olen tanssinut pöydillä ja tanssin edelleen, mutta olen tehnyt ja teen sen sääntöjen rajoissa. Säännöt ovat olemassa sitä varten, että juhlinnastakin saa enemmän irti. En missään nimessä vastusta hassuttelua, en ikimaailmassa. Facebookissakin minut on nimetty mm. rokkitähtipilettäjäksi. Enkä nyt yritä todistella mitään. Enpä.

Kun minä olin fuksi (lause, jolla on helppo ärsyttää), arvostin teekkariyhteisön vanhimpia, sillä he olivat olleet luomassa puitteita sille kaikelle hauskalle mistä pääsin nauttimaan. Arvostus ei ole kadonnut vieläkään. En ole vapaan kasvatuksen tuote – fuksikaverini olivat samanhenkisiä. Jos erehdyksessä teimme jotain väärää ja siitä huomautettiin, osasimme pyytää anteeksi. Nyt huomauttajaa rangaistaan. Ja pahantekijä saa olla ylpeä itsestään.

Olen nähnyt liikaa, moralisoin ja ennen kaikkea – olen vähän aikuinen. Eroni fuksityttöön: en enää luule tietäväni kaikkea ja uskallan epäillä itseäni. Haluan silti edelleen olla se pöhkö tyttö, joka käyttää pillifarkkuja ja opettaa poikia tanssimaan tangolla. En ole mikään mummo 24-vuotiaana. Enpä.

Anniina Ala-Kuha

Aiemmin luulin, että haastateltavaan on helppoa saada yhteys, jos toimittajalla on tiedossaan hänen nimensä ja puhelinnumeronsa. Ei muuta kuin otetaan luuri kauniiseen käteen ja aletaan ahdistella pahaa-aavistamatonta uhria loppumattomilla kysymyksillä. Tämä luulo osoittautui kuitenkin vääräksi. Hankaluuksia voivat tuottaa ainakin samannimiset henkilöt ja vuosien mittainen aikaikkuna

Tarkoituksenani oli löytää käsiini TTY:n logon suunnittelija. Erinäisillä aiheeseen liittyvillä hakusanoilla googlettaminen ei auttanut, joten soitin TTY:lle. Sielläkään ei heti osattu sanoa, kuka etsimäni henkilö olisi. Ystävällinen tiedottaja lupasi kuitenkin ottaa asiasta selvää. Iltapäivällä hän soitti minulle takaisin ja kertoi löytäneensä etsimäni henkilön – tai siis hänen nimensä. Yhteystietoja ei kuitenkaan löytynyt, sillä tiedottajan mukaan yhteistyötä oli viimeksi tehty 1970-luvulla.

Jäljittäminen alkoi tuntua suuritöiseltä. Päätoimittaja ei kuitenkaan antanut tuumaakaan periksi, vaan etsii minulle salaisista arkistoistaan kyseisen henkilön yhteystiedot.

Harjoitustoimituksen puhelin kädessäni pohdin, mitä oikein sanoisin, jos numerosta vastattaisiinkin ruotsiksi. Nimet ja osoitteet näyttivät siltä, että näin saattaisi hyvin käydä. Onhan näitä tilanteita nyt käyty läpi - tosin ehkä viimeksi yläasteen ruotsin tunnilla. Hejsan, jag heter Teija och jag vill fråga något, passar det? 

Numerosta vastattiin ensimmäisellä yrittämällä – suomeksi. Esitin asiani ja tiedustelin, oliko puhelinlinjan toisessa päässä etsimäni henkilö. Mieshenkilö vastasi, ettei näin valitettavasti ole. Ääni puhelimessa jatkoi: ”Etsimäsi henkilö on kuollut jo useita vuosia sitten.” Ilmeisesti joku muukin oli tavoitellut samaa henkilöä – yhtä heikolla menestyksellä kuin minä

Tyrmistyneenä kiitin vastaajaa tiedosta ja laskin luurin paikalleen. Vähän aikaa tuntui kummalliselta. Yritin juuri tavoitella henkilöä, joka oli ollut haudan levossa jo ties kuinka monta vuotta. Tapahtuukohan tällaista usein?

Loppujen lopuksi päädyin haastattelemaan elävää helsinkiläistä professoria, jonka nimi ja yhteystiedot löytyivät HSE:n nettisivuilta, luonnollisesti sitä typerää Googlea käyttämällä.

Teija Valkeinen
Tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto

Harhailen TTY:n käytävillä. Yritän arvuutella, missä huone PB 212 voisi olla. B, B, miksei yhtään PB:tä! On pakko kysyä apua.
”Anteeksi, tiedätkö missä huone PB 212 on?”
”Päätalossa”
”Niin, missä?”
”Päätalossa…”
”Ja missäs se Päätalo on?”
”—”

P niin kuin Päätalo. On se helppoa, kun sen osaa. Minä kun koko ajan luulin jo olevani päätalossa, mutta Päätalo onkin se kaikkein kaukaisin rakennus muiden takana. Loogista kuin mikä.

Uusi yritys. Kysyn jälleen apua, ja tällä kertaa minut ohjataan oikeaan jo heti ensimmäisellä yrittämällä. Haastateltavani on tehnyt työtään TTY:llä jo vuosia ennen kuin minä edes synnyin. Tunnen itseni hyvin, hyvin ammattitaitoiseksi.

Ammattikompetenssini sen kun kasvaa, kun tajuan, ettemme me puhu samaa kieltä. Yritän ymmärtää, vilkuilen vuorotellen haastateltavaa ja saamaani materiaalia. Samaa hepreaa kaikki.
LAKE
Ingres
telnet
Oracle
Ensimmäinen ajatus on, että pitää soittaa iskälle. Apua!

Jollain konstilla kuitenkin selviän. Esitän tusinoittain tyhmiä kysymyksiä, ja pikku hiljaa alan ymmärtää – tai luulen ymmärtäväni. Haastattelu on kuin salaisen koodin avaamista; selvitän itselleni vierasperäisten sanojen merkitystä. Poistuessani TTY:ltä ajattelen, että kyllä tästä vielä juttu tulee.
Ehkä.

Marika Leppäniemi
Tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto

Teen juttua. Siis ihan oikeaa artikkelia enkä mitään kirjoitusharjoitusta. 

Olen sopinut haastateltavat. Rynnin kameralainaamoon. En sano mitään, seison vain kameralainaamon ihmisen edessä, enkä edes tiedä, onko tämä se ihminen, jota etsin.

Mies sanoo: “Rohkeasti vaan!” Mutisen jotain kamerasta ja nauhurista, mielellään erittäin helppokäyttöisistä sellaisista. Mies tiedustelee, millaisen nauhurin haluan. Vastaan “Ihan sama.” Mies nauraa. Nolostun. Saan nauhurin ja kameran. Kamera näyttää kalliilta ja vaikealta. Minua alkaa pelottaa. 

Kävelen pitkin koulun käytäviä oman valtavan laukkuni ja kameralaukun kanssa ja olo on kuin pienellä journalistilla. Tavaraa vain on valtavasti ja selkääni alkaa pian sattua. 

Ensimmäistä haastatteluani tehdessä mietin vain koko ajan, mitä jos haastateltavan ääni ei kuulu nauhalla, sillä hän istuu suhteellisen kaukana nauhurista. Miksi en ottanut alkuun testipätkää? Miksi en laittanut sitä lähemmäs haastateltavaa? Miksi en kirjoita parempia muistiinpanoja nyt, kun en ole varma nauhurista? 

Toisen haastateltavan luona olen hieman tyynempi, mutta edelleen hermostunut. Saan kuitenkin runsaasti hyviä aineksia juttuuni ja olen tyytyväinen itseeni. 

Jutun kirjoittaminen lähtee hyvin. Sitten jumin ja päätän kirjoittaa jutun loppuun seuraavana päivänä. Aamulla palautan kameran ja nauhurin lainaamoon. Kotona jatkan jutun kirjoittamista. Päätän kuunnella vielä nauhaa. Laitan sen stereoihin, ja nauha lähtee pyörimään. Nauhalta kuuluu pikkuoravia. Nauha on jäänyt nauhurista fast-asetuksille. Puheesta ei saa mitään selvää. 

Painan pääni käsiin ja hytkyn. Nauran, vaikka ehkä pitäisi itkeä.

Saan kuitenkin alustavan jutun loppujen lopuksi kirjoitettua. Lähetän sen haastateltavalleni, joka halusi vielä tarkistaa lainaukset, ennen kuin juttu julkistetaan. Hän vastaa minulle ja kirjoittaa lopussa: ”Ps. Ei olisi uskonut, että olit ekavuotinen. Erittäin ammattilaiselta vaikutit!”

Ehkä, alkukankeuksista huolimatta, olen oikealla alalla sittenkin.

Johanna Mattinen
Tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto

Olin tekemässä haastattelua teekkari-humanistipariskunnasta kertovaa Studia Median juttua varten. Riihimäeltä kotoisin olevat haastateltavani Hanna-Kaisa Latvala ja Kimmo Metsberg luonnehtivat Tamperetta lupsakaksi paikaksi.

– Täällä ihmiset tulevat juttelemaan helpommin kuin eteläsuomalaiset. Eivätkä pelkästään opiskelukaverit, vaan myös vanhat tädit alkavat usein jutella, Latvala kertoi.

Niinpä, ja sedät myös. Haastattelua seuraavana päivänä pääsinkin jälleen tekemisiin tamperelaisen lupsakkuuden kanssa, kun istuin kaupan kassalla opintojani rahoittamassa.

– Kuitin voit heittää roskiin.
– Okei.
– Tiedätkö, mikä on okei? kysyy minulta jonossa seuraavana oleva herrashenkilö. Kohauttelen hämilläni olkapäitäni ja jatkan viivakoodien piippailua.
– No mikä?
– Sehän on Tani Kein veli!
Olen entistä enemmän ulalla, mutta yritän hymyillä sedälle myötätuntoisesti. Katseeni kuitenkin paljastaa asiakkaalleni, että vitsi meni korkealta yli hilseen.
– Ei se tyttö taida Tani Keitä tietää, kun se on niin nuori. Se on sellainen näyttelijä.
– Kuuluisa amerikkalainen näyttelijä! puuttuu puheeseen miehen takana jonottava rouva.
– Mutta ei ne nuoret enää tämmöisiä tiedä. Eikä tarvitsekaan, eihän mekään kaikkia nuorison juttuja tiedetä.
– Näin on. Kyllä meistä on jo aika ajanut ohi, toteaa vitsin kertonut herra nauraen.

Kotiin päästyäni yritän googlata tätä kuuluisaa Tani Keitä. Löytyy japanilainen näyttelijä, mutta jatkan jäljitystä muokkaamalla nimen kirjoitusasua. Viimein tärppää: todennäköisesti puhe oli näyttelijä-laulaja Danny Kayesta, joka löytämieni tietojen mukaan oli aikansa tunnetumpia koomikoita. Vuonna 1913 syntynyt Kaye saavutti mainetta niin valkokankaalla kuin Broadwaylla ja esiintyi muun muassa 50-luvun klassikkoelokuvassa Valkea joulu. Haudan lepoon filmitähti laskettiin vuonna 1987. Tiedänpä nyt siis kaiken tämänkin!

Tampereella kyllä osataan kuroa sukupolvien välistä kuilua umpeen. Keskustelu tätien ja setien kanssa on ehdottomasti paras tapa saada selville, miten asiat ovat olleet aiemmin (vaikka joskus onkin otettava nykyaikaiset keinot käyttöön ymmärtääkseen, mistä he oikein puhuvat). Asiakkaat ovat valistaneet minua niin Tampereen rakennusten alkuperäisistä nimistä kuin siitä, millaista kaupankäynti oli vuosikymmeniä sitten.

Kiitos, tädit ja sedät, älkää luopuko lupsakkuudestanne koskaan!

Henna Tuominen
Tiedotusopin opiskelija
Tampereen yliopisto

Kahden erilaisen korkeakoulun verkkolehtiyhteistyön alkusuhinoissa useimpien ajatuksissa tuntui liikkuvan mielipide eräästä tietystä asiasta. Millaisia olemme toistemme silmissä ja mielissä?

Odotin ensimmäisen yhteisen palaverimme vahvistavan ennakkokäsityksiäni teekkareista haalaripukuisina ja maskuliinisina tekniikan ihmemiehinä. Tampereen yliopiston kuuden eri tiedekunnan opiskelijoita on vaikea survoa samaan muottiin, mutta teekkarithan ovat kaikki miehiä ja asuvat Hervannassa! Vastaavia ajatuksia saattoi olla myös TTY:n opiskelijoilla, jotka ehkä odottivat näkevänsä joukon maailmanparantajahumanisteja. Yksi ryhmämme jäsen, Tampereen yliopiston opiskelija, oli erityisen kyllästynyt tähän kahtiajakoon ja erotteluun. Hänen mielestään maailmassa ei ole mitään tylsempää, kuin toistaa ajatusta stereotypioista.

Joka päivä useimmat meistä kuitenkin huomaavat luokittelevansa ihmisiä ulkonäön, tapojen ja taustan perusteella. Yhtä yksioikoista kuin oma paikkansapitämätön ennakkoajatukseni teekkareista olisi todeta, että kaikki opiskelijat ovat köyhiä, asuvat solussa ja syövät pelkkiä nuudeleita. Mitä ajattelemme silloin opiskelijasta, joka omistaa asunnon, auton ja syö härän sisäfileetä? Hän on epätavallinen, koska stereotypiat kaikessa vääryydessäänkin voivat olla syvälle juurtuneita.

Arvatenkin todellisuudessa stereotypiat teekkareista heittivät häränpyllyä. Ensinnäkin TTY:ssä voi opiskella myös muun muassa kuitu- ja tekstiilitekniikkaa, missä voisi olettaa suurimman osa opiskelijoista olevan naisia. Lisäksi kaikki teekkarit eivät ole jatkuvasti kännissä, sosiaalisesti rajoittuneita ja vapaa-ajallaan nokkelia laskutoimituksia ratkovia tietokoneaddikteja. Voi olla, että joudunkin luopumaan vuosia hellimästäni teekkarifantasiasta. Siinä tupsulakkinen koneteknikkokomistus korjaa näppärästi vuotavan pesukoneen, laskee päässään 20 vuoden lainanlyhennykset ja asentaa laajakaistan – alle kahdessa sekunnissa!

Niin typeriä kuin stereotyyppiset luokittelut joskus ovatkin, niistä syntyy monta hyvää ja kiinnostavaa jutunaihetta. Seuraavassa lehdessä kerromme muun muassa niistä.

Katja Kuoppala,
tiedotusopin opiskelija
Tampereen yliopisto

Näin uraansa aloittelevaa toimittajaa pääsi yllättämään juttua tehdessä se seikka, että vapaaehtoisia haastateltavia ei suinkaan jonota toimittajan puheille. Todellisuus on juurikin päinvastainen: allekirjoittanut sai haastattelukeikallaan, vain hienoisesti liioitellen, juoksennella pitkin käytäviä lasson kanssa uhreja metsästäen. Tarkoituksenanihan oli tehdä harmiton juttu, jossa käsittelisin abiturienttien jatko-opiskeluhaaveita ja ennakkokäsityksiä teekkareista ja humanisteista. Ikävä kyllä kysymys ”saisinko haastatella sinua” sai useimmat juoksemaan kauhusta kiljuen karkuun.

Elämme aikakautta, jolloin teini-ikäisten haaveammatteihin lukeutuu muun muassa chat-juontaja, ja medioita seuratessa näyttää siltä, että jokainen haluaa viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa. Yllättävää kyllä, sitten onkin vaikeaa löytää ketään vastaamaan melko arkipäiväisiin kysymyksiin. Ei kukaan lopulta haluakaan olla seuraava Matti Nykänen tai Martina Aitolehti. Vai eikö se, mihin abiturientti aikoo hakea lukion jälkeen, ole riittävän mehukas uutinen, jolle kannattaisi uhrautua antamaan kasvot?

Meitä opetetaan olemaan kriittisiä, ja varsinkin julkkisten toilailujen kärkäs arvostelu tuntuu luonnistuvan itse kultakin. Ei siis ole ihme, että kynnys asettua itse arvosteltavaksi on melko korkea. Ehkä sitä ei ylioppilaskirjoitusstressin alla halua kuulla ”olit sitten lehdessä – luuletko kovastikin olevasi jotakin” -kommentteja.

Tilanteesta tekee entistä mielenkiintoisemman se seikka, että kyseessä oli ensimmäinen tekemäni haastattelu, ja pelkäsin haastateltaviani varmasti kaksi kertaa enemmän kuin he minua. Mieluusti olisin kääntynyt takaisin ja kävellyt kotiin peiton alle piiloon. Kyllähän siinä meinasi sormi suuhun mennä, kun yksi haastateltavista alkoi pitää ahdistuneita sammakkoääniä ja toinen laukoi rivouksia. Mutta hyvinhän siitä sitten lopulta selvittiin.

Onnekseni en kuitenkaan ollut ahdistukseni kanssa yksin, sillä monet opiskelukavereistani ovat samanlaisen tilanteen edessä. Kyllähän se ensimmäinen haastattelu jännittää ja kyllä sen pitääkin. On melkein jopa mukavaa jännittää yhdessä kaverin kanssa ja sitten jälkeenpäin supista, että miten se nyt sitten lopulta menikään. Jutteleminen jo hieman kokeneempien toimittajanalkujen kanssa Studia Media -projektin yhteydessä oli suureksi avuksi. Joskus opiskelukaverilta on helpompaa kysyä ne typerät kysymykset, vaikka sanotaankin, että sellaisia olekaan.

Katja Kekki,
tiedotusopin opiskelija,
Tampereen yliopisto

Studia Median kevään 2008 ensimmäinen numero on syksyn numeroihin verrattuna hieman poikkeuksellinen. SM 1/08 numerossa päästään murtautumaan ulos turvallisista Hervannan sopukoista, kun numerossa tehdään yhteistyötä Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen opiskelijoiden kanssa.

Tilanne on mielenkiintoinen, koska kyseessä on ensimmäistä vuotta alaa opiskelevat tulevaisuuden tähtireportterit, joista monelle kyseessä on ihka ensimmäinen julkaistava lehtikirjoitus. Siis täysin sama tilanne, johon me nyt jo varsin kokeneet SM-toimittajat jouduimme syksyllä 2007.

Seuraavaksi nämä vierailevat toimittajat pääsevätkin purkamaan tuntojaan hieman vapaammin niin ensimmäisen lehtijutun rakentamisen ympäriltä kuin myös yhteistyön sujumisesta kokeneempien teekkareiden kanssa.

Juho Sipilä